keskiviikko 27. maaliskuuta 2024

Suurteoksia


Saara Turunen ja Petra Maisonen ovat toimittaneet Suurteoksia-antologian, jossa kirjailijat kirjoittavat itselleen tärkeistä teoksista. Kaikki kaksikymmentä kirjailijaa ovat naisia, ja myös heidän valitsemiensa teosten kirjoittajat ovat naisia. Kirjalle on ilmestynyt jo jatko-osakin Suurteoksia II.

Päämääränämme on ennen kaikkea nostaa esille sellaisia teoksia, jotka ovat olleet suuria niille kirjoittajille, jotka ovat tämän antologian tekemiseen osallistuneet.

Kirjoittajissa on tuttuja pitkän uran tehneitä kirjailijoita kuten Pirkko Saisio, Sirpa Kähkönen ja Merete Mazzarella, mutta myös nuorempia, jotka tiesin vain nimeltä, kuten Aino Vähäpesola ja Aura Nurmi. Suurteoksiksi valituista olin lukenut vain A. S. Byattin Riivauksen (valinnut Anna Kortelainen), Leena Krohnin Tainaronin (Ranya Paasonen) ja Lionel Shriverin Poikani Kevinin (Milja Sarkola). Useimmilta kirjailijoilta olin lukenut jotakin, vaikka en juuri tässä antologiassa olevaa kirjaa.

Syyt siihen, miksi joku tietty teos päätyy henkilökohtaiseksi suurteokseksi, ovat tietysti moninaisia. Jokainen lukija osaa varmasti nimetä omansa. Kirjailijoillakin syyt vaihtelevat. Syy voi olla henkilökohtaisessa elämässä kuten Mari Pulkkisen Surun sylissä Katriina Huttuselle tai Zadie Smithin Nimikirjoitusmies Koko Hubaralle. Jotkut ovat löytäneet kirjasta vahvistuksen oman kirjoittamisensa merkityksellisyydelle. Tiina Katriina Tikkanen päättää kirjoituksensa Kreetta Onkelin Ilosesta talosta: ”Että joku uskalsi.” Tietysti kirjailijat myös saavat lukemastaan oivalluksia omaan kirjoittamiseensa. Riikka Pelon kirjoitus Virginia Woolfin Majakasta ja Woolfista laajemminkin korostaa rytmin merkitystä.

Rytmi on keskeinen asia myös proosan, ei ainoastaan runouden kannalta, teoksen maailman kaikilta osiltaan läpäisevä dynaaminen tapahtuma.

Malin Kivelän kirjoitus minulle tuntemattoman itävaltalaisen Marlen Haushoferin yhtä tuntemattomasta romaanista Seinä nousi antologian vaikuttavimmaksi. Seinä on dystopia, jota voi tulkita monella tavalla, esimerkiksi naisen itsenäistymiskertomukseksi. Lisäsin Seinän heti luettavien kirjojen listalleni.

Suurteoksia esittelee kirjoja, joita ei välttämättä löydy miesvaltaisesta kirjallisuuden kaanonista. Suosittelen lämpimästi. Tämän jälkeen aion lukea myös Suurteoksia II -antologian.

Suurteoksista on kirjoitettu monessa blogissa, esim. Donna Mobilen kirjat, Ankin kirjablogi ja Reader, why did I marry him?.


Suurteoksia, toim. Saara Turunen ja Petra Maisonen
Tammi 2021, 304 s.


***********

Helmet-haaste: 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2024

Tiina Raevaara: Polaaripyörre

 

Lähikirjastossa on ekohylly, jossa on ilmasto- ja ympäristöaiheista kirjallisuutta, sekä fiktiota että tietokirjoja. Sieltä löytyi Tiina Raevaaran Polaaripyörre.

Polaaripyörteessä on ilmastonmuutokseen liittyvä mahdollinen uhkakuva, jonka biologi Raevaara perustelee uskottavasti. Kirja ei ole varsinainen dekkari, mutta jännittävä se kyllä on.

Raevaaran kirjassa Kaksoiskierre esittelemä geenitutkija Eerika on tyttärensä Tuulikin kanssa Huippuvuorilla. Hän on saanut työpaikan tutkimusapulaisena planktontutkimuksessa. Eerika on halunnut päästä kauas Suomesta ja siellä edelleen kesken olevasta rikostutkimuksesta, jossa hänellä ja Tuulikilla oli osuus. Olen lukenut Kaksoiskierteen, mutta lukemisesta on aikaa. Polaaripyörteessä onneksi kerrotaan sen verran, mikä tässä kirjassa on tarpeen tietää Eerikan taustasta.

Olemme maailman laidalla. Täältä ei pääse enää pidemmälle. Se tuntuu hyvältä mutta haikealta. Täällä me nyt olemme, minä ja Tuulikki, kauempana kaikesta kuin koskaan kuvittelin pääseväni. Täällä saamme olla rauhassa. Emme koskaan enää palaisi vanhaan.

Tietenkään Eerika ei saa olla rauhassa, vaan sotkeutuu juttuun, joka alkaa ikiroudan sulamisen aiheuttamasta sortumasta, ja johon kietoutuvat tuntematon alkueläin, tutkimustaan mustasukkaisesti vartioiva tohtori, ikuista elämää tavoittelevia ihmisiä jäädyttävä yritys ja venäläinen sukellusvene. Lopussa jännitys kasvaa kihelmöiväksi – tai tässä paremminkin jäiseksi. Loppuratkaisussa on sipaus science fictionia.

Pidän tällaisesta kirjasta, jossa yhdistetään tiedettä jännitykseen. Polaaripyörteen vahvuutena on myös tapahtumapaikka, kylmä ja sumuinen Longyearbyen, jossa uhka törmätä jääkarhuun on todellinen.


Tiina Raevaara: Polaaripyörre
Like 2021, 317 s.

***********

Helmet-haaste: 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli).

keskiviikko 20. maaliskuuta 2024

Merja Mäki: Itki toisenkin

 

Merja Mäen esikoisteos Ennen lintuja kertoi Sortavalasta lähteneistä evakoista. Itki toisenkin sijoittuu samoihin sota-aikoihin, mutta nyt ollaan Aunuksen Karjalassa, Suurmäen kylässä Viteleenjoen varrella. Kylä on alueella, jonka suomalaiset joukot valtasivat jatkosodassa.

Kirjasta jäi päällimmäiseksi ajatukseksi raja-alueilla asuvien vaikea kohtalo. Rajaseudun yli kävellään milloin lännestä, milloin idästä. Kun opettaja Larja palaa Suurmäkeen oltuaan Kainuussa leirillä, jolla karjalaisia ja inkeriläisiä opettajia koulutettiin suomalaisten vaatimusten mukaan, kyläläiset suhtautuvat häneen torjuvasti. Hän on tehnyt yhteistyötä miehittäjien eli ruotsien kanssa. Hän jatkaa yhteistyötä, kun suostuu työskentelemään kylän koulussa yhdessä kanta-Suomesta tuotujen opettajien kanssa. Toisaalta suomalaiset viranomaiset pitävät häntä epäilyttävänä, ja hän joutuu johtajaopettajan apulaiseksi, eikä saa omaa luokkaa, jollainen hänellä oli ollut ennen suomalaisten tuloa. Larjan vanhemmat on puolestaan muutama vuosi aiemmin viety itään työleirille. Heillä epäiltiin olleen yhteyksiä Suomeen.

Kyläläiset ovat oppineet varomaan puheitaan neuvostoaikaan. Samalla tavalla he varovat suomalaisten kuullen. Uskaltaako uutta hallintoa arvostella vai ei? Jos vanha valta palaa, rangaistaanko yhteistyötä tehneitä? Kun ihmiset tutustuvat toisiinsa, kuten Larja ja suomalainen opettaja Ruusa, epäluulot voidaan ylittää.

Äkkiä oli selvää, ettei vuoteella istunut miehittäjä ja miehitetty vaan kaksi rajaseudulla elävää naista.

Larjan buabo oli ollut arvostettu itkijä. Larja löytää saman taidon itsestään. Hän itkee ensimmäisen kerran hautajaisissa tuntien mielessään buabon kutsuvan häntä hellittelynimellä ”pohjoistuulen puhaltelema, koivunvarpasten raapima”.

Silloin sain tietää, mitä apeutuminen todella merkitsi. Se oli vajoamista tuttuun maailmaan, tuonilmaisiin, joka ei sijainnut korkealla vaan päinvastoin alhaalla. Tuntui kuin olisin ollut yksin tuuheassa metsässä ja pudonnut korkean petäjän oksien läpi. Notkeat oksat siirtyivät sivuun allani, mutta välillä ne raapivat selkääni, ja se sattui vähän.

Lopulta tunsin tipahtaneeni juurien kannateltavaksi, ja juurista virtasi elinvoima kaikkeen ympäröivään. Ikävä virtasi lävitseni eikä minun tarvinnut teeskennellä itkua. Yksi ohut juuri johti vainajien valtakuntaan, ja sille aloin itkuni.

Suurmäessä elävät vielä vanhojen uskomusten tanhuthaltiat ja metsien kurut. Larja tuntee yhteyden luontoon, metsiin ja tuuleen. Kauniin luonnon ja sota-ajan arkisen elämän jälkeen raastava kuvaus yhdestä Suomen historian pahimmista pommituksista järkyttää. Vastapainona on rakkautta, joka ei menetä kaikkea.

Itki toisenkin jatkaa Ennen lintuja -romaanin tunteita koskettavalla linjalla kertoessaan viime sodastamme. Samalla rajaseudun asukkaiden kohtalot vievät ajatukset väkisin Ukrainan sotaan.


Merja Mäki: Itki toisenkin
Gummerus 2024, 415 s.

***********

Helmet-haaste: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024.

lauantai 16. maaliskuuta 2024

Luis Mateo Díez: Juventud de cristal

 

Luis Mateo Díez sai vuonna 2023 espanjankielisen kirjallisuuden arvostetuimman palkinnon eli Cervantes-palkinnon. Se myönnetään elämäntyöstä.

Juventud de cristal olisi suoraan suomennettuna Lasinen nuoruus, mutta nimi johtaisi aivan harhaan. Kääntäisin nimen ennemmin vaikka Särkyvä nuoruus. Kirjaa ei ole suomennettu.

Kirjan minäkertoja Mina muistelee nuoruuttaan. Hän on toiminut kaveripiirissään pelastajana, syöksynyt auttamaan ahdingoissa olivat ne sitten fyysisiä tai henkisiä. Mina näkee tapahtumat ikään kuin elokuvien kohtauksina. Hän käyttää joistakin ystävistään nimityksiä kuten mohikaani, roomalainen, kartagolainen ja puhuu toogista ja puunilaissodista. Itsensä hän kuvittelee sairaanhoitajaksi, joka rientää apuun sodassa räjähdysten keskellä. Nuoruudesta on jäänyt pätkittäisiä muistoja, jotkut mustavalkoisia ja jotkut muodista menneiden elokuvien technicolorväreissä.

Kirja on pirstaleinen, eikä etene kronologisesti. Jonkinlaisena juonena siinä seurataan kahden seurustelevan parin suhdetta. Välillä varsinkin nuoret miehet ovat niin epätoivoisia, että uhkaavat itsemurhilla. Kirjassa sanotaan, että kumpikin tekee itsemurhan. Näin sanotaan monista muistakin, mutta oikeasti kukaan ei kuole, tuskin edes yrittää. Parin etsiminen, kiusoittelu, pettäminen, sydänsurut – kaikki on tuttua nuoruutta.

Díez kirjoittaa pitkiä monipolvisia virkkeitä ja käyttää erikoisia sanoja ja sanontoja. Kirjoitustyyli yhdistettynä Minan tapaan katsoa elämäänsä tekivät kirjasta melko työlästä luettavaa. En taida ihan heti palata Díezin pariin.


Luis Mateo Díez: Juventud de cristal
Alfaguara 2019, 231 s.

***********

Kirjassa on kolme nimettyä osaa. Niistä viimeinen on Pakoja. Siinä useampikin henkilö pakenee tai yrittää paeta elämästään. Minan pikkuveljet karkaavat sisäoppilaitoksesta. Sijoitan kirjan siis Helmet-haasteen kohtaan 9. Kirjassa joku karkaa.

torstai 14. maaliskuuta 2024

Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo

 

Muutama vuosi sitten luin Hannu Mäkelän kirjan Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja. Sen rinnakkaisteos on Kirjoittamisen ilo eli miksi yhä rakastan sanoja.

Kirjoittamisen ilossa Mäkelä käy läpi omaa kirjoittajahistoriaansa ensimmäisestä viisivuotiaana pölkkykirjaimilla kirjoittamastaan lauseesta aloittaen. Ihan siitä ei vielä kirjailijan ura auennut, mutta varsin aikaisin kuitenkin. Mäkelän kaksi ensimmäistä romaania Matkoilla kaiken aikaa ja Kylliksi! tai liikaa ilmestyivät molemmat 1965.

Vaikka kirjan nimi on Kirjoittamisen ilo, niin ei kirjoittaminenkaan ole aina pelkkää iloa. Mäkelä teki pitkään töitä kustantamossa, eikä töiltä tahtonut jäädä aikaa omaan kirjoittamiseen.

Ilman uuden tekstin luomista elämäni pysähtyi ja minusta tuli jonkinlainen zombi. Aina kun pääsin oman aiheen pariin sitä työstämään, jotenkin innostuin ja piristyin, muutuin taas hetkeksi enemmän ihmiseksi. Kirjoittaminen eikä mikään muu oli todellisinta minua.

Kun katsoo vaikuttavaa listaa Mäkelän kirjoittamista teoksista, on helppo uskoa lainauksen viimeinen lause. Mäkelä on kirjoittanut proosaa, runoja, näytelmiä ja kuunnelmia, tietoteoksia – ja lastenkirjoja. Paavo Haavikko varoitti häntä julkaisemasta Herra Huuta, lastenkirja veisi häneltä maineen.

Mäkelä kirjoittaa omista kirjoitusrutiineistaan, siitä, mistä hän saa aiheensa (”Mistä, se on yhtä suurta sattumaa.”), siitäkin, voiko kirjoittamista opettaa. Kirjan tekemisen vaiheita hän vertaa talon rakentamiseen. Hänen oman kokemuksensa mukaan proosan ja runouden tuottamisessa on eroa: ”Proosa kirjoitetaan, runo annetaan”.

Kirjoittamisen iloa oli mukava lukea, mutta enemmän nautin aiemmasta kirjasta Lukemisen ilo. Siihen oli ahkeran lukijan helppo samastua. Kirjoittamisen ilo kertoo kirjailijan kirjoittamisesta. Siitä ovat tavallisen bloggaajan yritelmät kaukana. Nykykritiikin laadusta kirjoittaessaan Mäkelä sanoo bloggaajista kauniisti.

Paneutuvaa kritiikkiä voi saada yhä vaikkapa kirjabloggareiden henkilökohtaisilta palstoilta. Ne eivät pyri universaaleihin tuomioihin, vaan ilmoittavat subjektiiviset lähtökohtansa.


Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo eli miksi yhä rakastan sanoja
Kirjapaja 2022, 170 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 42. Kirjan nimessä on alaotsikko.

lauantai 9. maaliskuuta 2024

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

 

Ikuisuusvuonon profeetat kertoo Morten Falckista, joka opiskelee papiksi, vaikka haluaisi lääkäriksi. Isä ei kustanna muuta kuin papin opinnot. Valmistuttuaan hän hakee päähänpistosta paikkaa Grönlannista ja saa sen.

Ikuisuusvuonon profeetat on tavattoman runsas historiallinen romaani. Morten opiskelee Kööpenhaminassa, toimii pastorina Grönlannissa, palaa Norjan kautta Tanskaan (hän on kotoisin Norjasta) ja osuu Kööpenhaminaan kaupungin palon aikaan 1795. Kaikissa paikoissa kuvaus on herkullisen yksityiskohtaista. Lukija kulkee Kööpenhaminan katujen loskasta ja hajuista Grönlannin rannikon sumuihin ja kylmyyteen. Grönlanti on pääasia. Kirja on omistettu ”Grönlannin itsehallinnolle (1979–2009) ja sen pioneereille”.

Morten lukee mieluummin Rousseauta kuin Raamattua ja hän palaa usein Rousseaun lauseeseen

Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa!

Laivamatkalla kohti Grönlantia Morten havahtuu.

Hänelle on valjennut mitä tämä mietelause haluaa kertoa hänelle. Hän on aina kuvitellut että se on alistunut ja kyyninen toteamus elämästä ja ihmisestä, ja sellainen hän on ollut itse nuorena opiskelijana Kööpenhaminassa, alistunut ja kyyninen. Nyt hän oivaltaa ettei se pidä paikkaansa. Se on huuto, fanfaari, käsky, täynnä optimismia ja iloa. Ihminen, vapaudu! Heitä kahleesi!

Ihan noin Mortenin elämä Grönlannissa ei suju. Hän on kahleissa milloin mihinkin, viinaan, rahaan tai sen puutteeseen, naisiin, omien tekojensa seurauksiin. Kahleissa ovat muutkin. Alkuperäisasukkaat tuntevat olevansa tanskalaisten valloittajien orjia. Tanskalaisen kauppiaan vaimo on kahlittuna kuin papukaija häkissään. Vapaampia ovat Ikuisuusvuonon profeettojen yhteisön asukkaat. Tanskalaiset pitävät heitä taikauskoisina kerettiläisinä ja vaarallisina itsenäisyystaistelijoina. Yhteisön olemassaoloa ei kauan katsella.

Tanskalaiset suhtautuvat grönlantilaisiin alempina olentoina, kutsuvat heitä villeiksi. Heidän naistensa kanssa makaaminen on kuitenkin yleinen harrastus. Siinä on kunnostautunut varsinkin vastenmielinen lähetyssaarnaaja Oxbøl, jonka lapsia on muun muassa Mortenin läheisin työtoveri, katekeetta Bertil. Oxbølin lapsiin liittyy yksi kirjan monista juonihaaroista.

Morten tekee kaikenlaista ja hänelle tapahtuu paljon. Pari esimerkkiä. Hän oli opiskellut Kööpenhaminassa jonkin verran lääketiedettä ja käytti joskus taitojaan. Hän auttoi edellä mainittua kauppiaan vaimoa, joka oli tullut raskaaksi raiskauksen seurauksena, eikä halunnut synnyttää lasta. Ihmetyksen ja järkytyksen vallassa seurasin toimenpiteitä, joiden aineisiin kuului muun muassa ruuti. Mortenille tyypillisesti kaikki ei sujunut kuten oli tarkoitettu. Hän menetti toisen silmänsä. Kyllä Morten joskus onnistuikin. Hän sai Grönlantiin mennessään kuljetetuksi mukanaan lehmän. Kapteeni oli aluksi nuiva, mutta hänenkin suhtautumisensa parani, kun miehistö pysyi pitkällä merimatkalla tavallista paremmassa kunnossa saadessaan maitoa juodakseen. Roselil-lehmän kuljetus on kirjan hellyttävimpiä kohtia.

Ikuisuusvuonon profeettojen yli kuuttasataa sivua ei kannata kavahtaa. Kirja on huikea sukellus historiaan ja ajaton kertomus ihmisen pyristelystä irti kahleistaan.


Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Suomentanut Katriina Huttunen
Tammen Keltainen kirjasto 2014, 634 s.
Tanskankielinen alkuteos Profeterne i Evighedsfjorden 2012

***********

Ikuisuusvuonon profeetat sopisi Helmet-haasteessa moneen kohtaan. Sijoitanpa sen kohtaan 40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma.

perjantai 1. maaliskuuta 2024

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

 

Merkintöjä Korsikasta löytyi lähikirjaston novellihyllystä. W. G. Sebald on kirjoittanut neljä lyhyttä kertomusta matkaajasta, joka kirjoittaa muistiin Korsikan herättämiä ajatuksia. Lukija ei voi välttyä ajatukselta, että matkustaja on Sebald itse.

Ensimmäisessä kertomuksessa Pieni retki Ajaccioon kertoja alkaa käyttäytyä kuin kuka tahansa turisti ja kulkee museoissa Napoleonin jäljillä. Museoiden muistoesineet ja pysähtynyt aika saavat hänet miettimään historian oikullisuutta.

Mutta mitäpä me voimmekaan etukäteen tietää historian kulusta, joka määräytyy joidenkin logiikan ulottumattomissa olevien lakien mukaan, jota ohjaavat ja jonka suuntaa muuttavat ratkaisevalla hetkellä usein ennalta arvaamattomat pikkuseikat, jokin tuskin havaittava ilmavirta, maahan putoava lehti tai väkijoukossa vaihdettu katse.

Campo Santon kuljeskelu hautausmaalla johtaa ajatukset korsikalaisiin kansanuskomuksiin, jotka liittyvät kuolleisiin ja henkiolentoihin. Niistä kertoja pääsee nykyaikaan, josta vainajat ja heidän muistonsa ovat katoamassa. Alpit meressä on puheenvuoro vanhojen metsien puolesta. Ne ovat Korsikalta kadonneet, samoin kuin muualta Välimeren ympäriltä. Kertoja viittaa 1800-luvun lopun matkakertomuksiin, joissa vielä ihailtiin mahtavia metsiä Korsikan vaikeapääsyisimmillä alueilla. La cour de l’ancienne école (Vanhan koulun piha) on parin sivun mittainen tarina, jossa vanha nainen kirjoittaa kertojalle muistoista, joita hänessä on herättänyt kuva vanhan koulunsa pihasta.

Pienissä kertomuksissa Sebald kirjoittaa isoista asioista, kuolemasta, muistoista ja muistamisesta. Ihmisen historiasta ja suhteesta luontoon.

Iltahämärä oli jo vallannut puolet huoneesta. Mutta laskeva aurinko riippui yhä meren yllä, ja sen välkkyvässä, aaltoilevassa valossa hehkui koko se osa maailmaa, jonka näin ikkunastani ja jota ei rumentanut ainutkaan tielinja eikä ihmisasumus.


W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta
Suomentanut Oili Suominen
Tammen Keltainen kirjasto 2016, 71 s.
Alkuperäiset saksankieliset tekstit Kleine Exkursion nach Ajaccio, Campo Santo, Die Alpen im Meer, La cour de l’ancienne école 2003

***********

Kirjan on suomentanut Oili Suominen, joten ajattelin sijoittaa sen Helmet-haasteen kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä. En ole vielä päättänyt, mikä tulee olemaan toinen Suomisen kääntämä kirja, mutta valinnanvara on suuri.